Moi!
Ajatella, että ollaan oltu täällä jo 20 päivää! Intiassa aika tuntuu menevän vielä nopeammin, mitä Suomessa. Ollaan Piian kanssa mietitty, että se saattaa johtua siitä, kun kaikki täällä tapahtuu hitaammin ja odottelua on paljon. Ja toisaalta se, ettei katsota kelloa. Perusjutut, kuten kaupungille menokin kestää vaikka kuinka kauan, kun ensiksi kävelet noin kilometrin matkan, että saat riksan. Sit kuski polkee sut keskustaan noin kahden kilometrin päähän, jossa on kapeat tiet ja paljon liikkujia, joten vaihti ei päätä huimaa. Eilen oltiin ostamassa ruokatarvikkeita keskustasta. Ollaan meinaan päätetty tehdä itse ruokamme, meidän kokki kun ei osaa tehdä muuta kuin chapatia muutamalla täytteellä ja riisiä. Syökää kolme viikkoa makaronilaatikkoa niin voitte kuvitella ettei oikein maistu. Mutta siis meidän kauppareissu. Täällä sekään ei tarkoita, että mennään paikalliseen markettiin ja ostetaan kaikki. Yhdestä kaupasta ostettiin teetä ja voita, toisesta jauhoja, sit piti mennä ”torille” ostamaan vihanneksia, hedelmiä ja kanamunia. Siihenkin menee aikaa, kun siirryt paikasta toiseen. Tehtiin eilen illalla lettuja! Oli oikein hyviä, maistuivat samalle mitä kotona…
Meillä on ollut pientä sotaa täällä tän ruokailun suhteen, kun tuntuu ettei nää ihmiset täällä ymmärrä. Jotenkin kummasti on jokaisen kielitaito lakannut siinä kohtaa, kun sanotaan että tehdään ruokamme itse. Perjantaina oli meidän vapaapäivä ja lähdettiin kaupungille ilmoittamatta. Eiköhän täällä sit ollut kauhea paniikki, kun ei ilmestytty neljäksi syömään ruokaa, josta kukaan ei meille ollut kertonut. Ja edellisenä päivänä monet kerrat sanottiin ettei tarvitse tehdä mitään. Mut nyt kaikki pitäisi olla selvää. Odotetaan innolla tiistaita, kun Zareen tulee Delhistä niin saadaan hyvää englantia puhuva meitä ymmärtävä tulkki tänne. Jos sitten vihdoin saataisiin ne moskiittoverkotkin paikoilleen, niitä on tässä nyt vajaa kaksi viikkoa pähkäilty.
Onneksi meidän työt on sentään lähtenyt kunnolla käyntiin, sen suhteen ei ole muuta valittamista, kun se, että kovin pyörii sosiaalisten asioiden ympärillä. Mutta se on kyllä ihan ymmärrettävää, niissä on paljon parantamisen varaa ja niiden eteen WAFD tekee enemmän töitä. Viime viikolla johdettiin nuorten ryhmän kokousta. Aiheena tasa-arvo. Maanantaina menen Sumitin kanssa kahdestaan pitämään samanlaisen tunnin. Ensi viikosta lähtien tehdään niin, että toinen meistä menee Sumitin kanssa ja toinen Narayan Singin kanssa. Joskin päästään kyliin vaan 2 päivänä viidestä, koska toimistolla on yksi kokous ja sit Sumit menee jonnekin kauas, mihin meitä ei päästetä… Ens lauantaina mennään Agraan, maksetaan itsemme kipeiksi, että nähdään Taj Mahal. Sinne maksaa kuulemma 750 rupiaa eli noin 12e sisälle. Mutta siellä on turisteja ja kattoterasseilla voi nauttia bisseä… Nyt ymmärretään, miksi on mukava olla välillä muiden länkkäreiden kanssa kaukana kotoa. On tosi kuluttavaa yrittää puhua paikallisten kanssa, kun ne ei osaa kunnolla englantia, eikä voi tietää mikä on toisen tarkoitus. Jaipurissakin yksi mukava 15v. Poika opasti meitä monkey templellä, ja lopuksi pyysi rahaa. Ja sit on niitä jotka toisessa lauseessa kysyy ollaanko naimisissa tai muuten vaan on ällöttäviä. Totta kai sit on niitäkin, jotka haluaa vaan jutella.
Oltiin niissa haissakin, meinasin unohtaa. Ne oli aika masentava kokemus. Niita ei voi mitenkaan verrata suomalaisiin haihin. Ei mitaan tunnelmaa tai rakkautta. Morsiuspari naki toisensa ensimmaista kertaa, seremonia aikana porukka jutteli ja teki omiansa. Morsian naytti silta etta se itkee… Ei nahty koska silla oli huivi kasvojen edessa. Paatettiin ettei enaa menna yksiinkaan haihin, varsinkin kun lounas, jolle oltiin menossa, oli sellainen, etta kieltaydyttiin syomasta sita. Ruuat tarjottiin peltiampareista, likaisilla kasilla muovimukin kanssa miehet tarjoili lehdista tehdyille lautasille. ja tietty chapatia, jotka uppopaistetaan rasvassa.. yok! Saatiin kyllakin jo kutsu yksiin haihin, ei tiedeta koska ne on, mutta luulen etta me halutaan olla silloin muualla…
Tälläistä tällä kertaa, pitäkää hauskaa älkääkä unohtako mua 
Voisi sanoa, etta pienia kulttuurishokin oireita oli nakyvissa… Jaipuria sanotaan pink cityksi, joskin pinkki oli punaruskeaa ja sitakin vaan vanhassa kaupungissa. Kivuttiin kaupungin laidalla olevalle kukkulalle, jossa kaupunki naytti enemman siniselta… Vanha kaupunki oli muutenkin aika ahdistava kokemus, siella oli kauheesti kauppoja, joiden myyjat yritti vakisin saada sua sisalle, siita otsikko, saatiin kokoajan olla sanomassa no thanks no thanks…. Sit viel riksa ja tuktuk- kuskit siihen paalle, koska turistihan ei voi kavella. Sunnuntaina maattiin melkeen koko paiva central parkissa, joka oli tosi iso ja mukava puisto. Siella saatiin olla rauhassa…
Ei paasta viikonloppuna mihinkaan, koska pe on vapaapaiva ja la tehdaan toita. Mut mennaan sit su lounaalle Sumitin luo, hanen pojat odottaa innolla, etta mennaan kylaan.